Mein Land, mein Land, meine Welle und mein Strand

Mulla oli koko alkuviikon väliliha kipeä. Syytän siitä ihanan hyvin varusteltua SRY-genotyypillistä Peräpohjolan eläjää, jolla on ikää minua kymmenisen vuotta enemmän ja joka löytyy arkipäivisin eräästä valtion virastosta. Sen luona olin viikonlopun taas. Olen hymyillyt sangen typerästi sunnuntai-illasta asti, mistä tulikin mieleeni: 
"Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta." 

Kävin töissä kesän, lopetin lääkkeet, aloin käydä salilla, aloin lukea ja kirjoittaa, jatkoin opiskeluja, laihduin 10kg. JAKSAN ELÄÄ, OLLA, MENNÄ JA TEHDÄ JA OLEN NIIN VITUN ONNELLINEN SIITÄ, ETTÄ PYSTYN JA KYKENEN. Elämä on hyvää, kivaa ja ihanaa. 

Parisuhde vaatii kovaa työtä, jonka palkintona on se, että kaksi toisilleen vierasta ihmistä saa nukkua toistensa kanssa selät vastakkain kymmeniä vuosia. En ala enää ikinä seurustella! Toivottavasti! Nyt otan vastaan kaiken mitä annetaan ja toivottavasti annetaankin paljon!

Elää ja tehdä työtä, Canthin Minna. Tekemisen ilokin on eri luokkaa kuin koskaan aikaisemmin.

.....................

Aika paljon nolottaa.
Ihmissuhteissa kannattaa viestiä. Kommunikoida. Tässä tapauksessa se tarkoitti sitä, että sanoin S:lle minusta tuntuvan pahalta ja sitten puhuttiin puhelimessa varmaan tunti ja sitten nähtiin ja halattiin ja puhuttiin lisää.

No. Se juttu porvarihoron kanssa on ohi. Eikä uutta naista ollutkaan, se oli ollut työmatkalla toisessa kaupungissa.
Onneksi en tehnyt mitään tyhmää tyyliin "uretaanivaahtoa pakoputkeen" ja auton avaimet jorpakkoon. Palautin kissan ja palautin oman versioni yhteisvalokuvasta kehyksiin. Ja uskoni ihmisiin.

vitutusta ja valopilkkuja

Sain kesätöitä vaatekaupasta. Olen iloinen. Pidän silitettyä kauluspaitaa, avokkaita, ponnaria ja kynnet on lakassa joka päivä! Olen työni puolesta kalustoon kuuluva viittä kieltä puhuva hymykone, joka ei ainakaan käy vessassa. Itse asiassa se kauluspaitakin on ommeltu päälle.
Syyskuuksi menen labraan mittailemaan ja anal(y)/(i)soimaan. (y) näyttää haaroväliltä, (i) aivan perseeltä.
Muutoinkin alkaa näyttää normaalin ihmisen elämältä. Pystyn jotakuinkin olemaan sosiaalisessa kontaktissa ilman pakokauhua. Ei tarvitse suunnitella ruokaostoksilla käyntiä kolmea tuntia. Säännöllinen lääkkeiden ottaminen auttaa.

Minä ja S lähennyimme jokin aika sitten, hänen ehdotuksestaan... Tämän jälkeen hän suhtautui minuun tosi kylmästi ja olin aika loukkaantunut, minkä kerroinkin. En tiennyt hänen statuksestaan tämän uuden prinsessan kanssa, luulin kyselemättä suhteen olevan ohi. Tätä seuraavalla viikolla ja viime viikonlopun S oli jossain, kertomatta minulle, vaikka hän yleensä oli aika avoin. Auto oli pihassa, pyysin sitä lainaan. Kuulin ohimennen että kaverinkaveri oli sitten nähnyt miestä lentokentällä vaalean naisen kanssa. Kysyin sitten tekstarilla, eikä hän kieltänyt.
...
Siis.. S joko panee sitä eronnutta rouvaa edelleen ja pani välillä minua, muka välittämistä ja ikävää teeskennellen. Tai sitten S panee jotain toista naista nyt, ja minä olin siis vain välihoito.
Voi saatana kun tajusin tämän kuvion. Pitää kiittää yläasteen terkan seksitaudeilla pelottelua siitä, että kumia on ollut välissä joka välissä. Tiedä minkä kupan olisin saanut siltä porvarilortolta. Se on niin kuluneen näköinenkin. Imee varmaan autonsakin pakoputkesta käyntiin. Ja kromi lähtee mukaan.

Lainatessani autoa vein kämpästä kissan, kaikki loput vähät tavarani, ja minun ja S:n yhteisen talous/matkakassan. Meistä otettiin joillain sitseillä kaunis yhteiskuva. Vein kullatut kehykset, leikkasin kuvasta itseni irti ja laitoin S:n puolikkaan jääkaapin oveen.Olisin irroittanut autosta sytytystulpat, ihan vittuillessani että olisi saanut miettiä mikä on vialla, mutta eipä niitä noista uusista vehkeistä edes saa itse esiin. Liekö edes on. 

Oikea korvani on puolikuuro. On pahentunut vähitellen. En kuule uutisia normaalivolyymilla ja kävellessä tänään luulin toisen korvakorun pudonneen kun helinä ei kuulunut. Kokeilin kädellä ja hiha tarttui korvikseen. Se olikin paikallaan. Oli pakko mennä lääkäriin.

((("AIIII SAAAAAATTT.......helvet-TI!!"

----

"Siellä on nestepinta", EK sanoi ja otti lampun pois korvastani. 

"Neekeri katsoi minua, onko se HIV?", kysyin vakavalla naamalla. EK muljautti silmiään. "Ei kun otiitti, mikä on lastentauti, eli haluatko tarran vai pinkkiä diapamiliuosta?", se kysyi eikä ollut kuulevinaan. 

"Haluan", vastasin, ja valikoin tarkasti viisi kappaletta EK:n lounassetelinipusta katsoen häntä suoraan silmiin.
"Kerro, keitä tässä asuu", kysyi EK ja heitti syliini lämpöpatterin päältä ottamansa punaisen kiekon.
"No, ainakin tuo beeta-hemolyyttinen streptokokki viihtyy silminnähden ", osoitin maljan pinnalla kulkevaa valkoista helminauhaa, jonka erotti kuultavasta punaisesta heikko, kirkas reuna. "Oma kurkku?"
"Joo. Ei viiti aina laittaa kaikkea labraan niin pitää leikkiä." 

"Paljonko tämä lysti kustantaa?", kysyin, korvaani mielenosoituksellisesti pidellen. Aloin tehdä lähtöä.

"En minä tiedä. Paljonko se maksaa? Sano Lillan, paljonko? Keitetäänkö kahvit, Lillan?", EK rapsutteli labradorinarttuaan, joka nousi isäntänsä polvelle ja haukahti. "Ei kuulemma mitään, jos laitat tuosta tuon kahvinkeittimen päälle. Lillalle sitten puolet maitoa." )))

En ole saanut aikaiseksi. Voin kuitenkin paremmin ja olen hyvin lääkitty ja melko tyyni, silloin kun saan olla yksin. Ihmisten kanssa oleminen uuvuttaa aika pahasti.

Tainiinno.

Jotenkin kävi silleen että. Tai kyllä minä tiedän miten siinä niin kävi eikä käynyt sattumalta kun tasan tiesin mitä tapahtuu. Ei mitenkään jotenkin. Tai käynyt.

Se oli se poika, RJ, minkä kanssa olin silloin 100v sitten, kun olin eronnut A:sta. Se kysyi ihan asiallisesti, lähdenkö katsomaan peliä sen kavereille, ja lähdin. Näin veljeäni illalla sattumalta kaupungissa ja se kysyi myöhemmin RJ:sta, että "annanko minä sille", ja sanoin että en. Mitähän sille minun antamiset kuuluu.
RJ on mukava ja fiksu. Sillä on paljon kirjoja kotona, stoalainen asenne ja usein ivallinen hymynkare, joka vanhemmiten alkaa vielä näyttää vähän irstaalta.

Kai siinä on vähän koston makua, tai jotain sellaista. Vaikka eihän siinä kosta kenellekään.
S:lla on uusi hellu, hieno suomenruotsalainen hellu. Vähän sitä vanhempi, on sukupuuta ja rahaa ym. Tuli jotenkin paha mieli kun kuulin siitä. Tietysti alkaa vertailla itseään, no tiedän olevani jos en laihempi niin ainakin kauniimpi kuin se nykyinen, mutta.. se, etten pysty elättämään itseäni, on kova pala. Ainakin verrattaessa johonkin etuoikeutettuun naisenpuoleen. Hyvä kun pystyn tapaamaan sukulaisia kun en jaksa selitellä että en tee nyt mitään kun en jaksa.
Ei ihmiset ilkeyttään kysele, tiedän, mutta sen ottaa henkilökohtaisena nurkkaan ajamisena ja kuvittelee että kaikki syyllistävät. On niin saatanan nöyryyttävää kun ei jaksa.

Oon ihan sairas hermokimppu, sitten RJ jotenkin rauhoitti, ihan pelkällä kosketuksella vain. Jos vanha suola janottaa, se tekee sen syystä.
Haistoi sellaisen kahden ennestään tutun ihmisen tavan olla. Sai olla niin kuin oli, kuitenkin suhtautuen toiseen tietyllä uutuudella, kitkattomasti jollain tapaa, vanha ja uusi keskenään sekoittuen. Vierauden ja tuttuuden hyvät puolet tekivät sopimuksen. En tiedä, pääsenkö vielä takaisin elävien kirjoihin, mutta helvetti kyllä se vain vähän aikaa tuntui siltä.

angstista paskaa jatkoajalta

No. Kiva tietää näin kolmelta aamuyöstä ja silleen. Tulin S:n kämpille eilen, päivällä, tulostelemaan ja kopioimaan. Uutta sairaslomaa ja silleen, tällä kertaa toukokuun loppuun, keskiviikkona kävin psykiatrilla, niitä samoja ICD-koodeja mitä ennenkin. Eilinen meni jotenkin sumussa. Illalla heräsin ysin jälkeen ja harmitti hirveästi, etten ollut ehtinyt enää hakea siideriä. Ei siten että joisin paljon, mutta olen alkanut tissutella. Sillä jotenkin jaksaa niitä yksinäisiä iltoja paremmin. Syömisestä on mennyt ilo, sitä ei jotenkin pysty enää käyttämään väärin, on semmoinen mentaalinen antabusreaktio. Suunnitelmani oli olla humalassa ja kuunnella pasiradiota, harvoja ilonlähteitäni nykyään.

Ilta- ja aamuyö menivät fluktuoivin ajatuksin, miten saisin omaa elämää parannettua ja toisaalta itseni hengiltä korrektisti.
Korrektisti eli vähiten toisia vahingoittaen. Miten minä voisin asiat tehdä, miten voisin toimia, miten minun läheiseni syyllistäisivät itseään mahdollisimman vähän. Tiedän tasan, mitä kellekin sanoa. Toivoa kaikkea hyvää, puhua yhdessä koetuista asioista. Eihän sitä voisi kellekään naamatusten sanoa, koska joka ikinen tietää tyynestä mielestä ja kauniista sanoista, mitä tapahtuisi. Siis olin ajatellut ihan videointia. Jokaiselle polttaisi DVD:lle  oman viestin. En tiedä onko se karmeaa ajatuksena. Semmoinen hätäinen selitys.

Sitten selittää, että minun on vain pakko tehdä tämä. Sellainen ikävä asia, joka täytyy tehdä. Voitteko ymmärtää että minun täytyy. Ja että voisitteko ajatella, että tämä oli minun parhaakseni, kun kuulette minun sanani, olen paremmassa paikassa eikä minun enää tarvitse kärsiä. Minulla on jo nyt teitä kaikkia niin kauhea ikävä, mutta tämä on pakko tehdä. Voitteko ymmärtää, että olen ollut pitkään todella kipeä. Kärsiviä eläimiä lopetetaan, miksi se on niin väärin ihmisillä. Miksei voi mennä metsään kuolemaan kuin vanhat norsut tai jotain. Että kun välititte minusta, toivon niin, että voitte olla vihaamatta minua tämän takia. En tiedä voiko pyytää anteeksi, sillä anteeksi pyytäminen tarkoittaa mielestäni tekojen katumista. Enkä katuisi pätkääkään. No, anteeksi pahasta mielestä ja ylimääräisestä vaivasta. Sitä voisi pyytää.

Olen muutaman kerran elämässäni laittanut tavaroitani kierrätykseen ja pakannut jäljelläolevaa laatikoihin, jos niistä jollekin olisi iloa. Ja ollut setvimässä kaikkia lainsäädännöllisiä juttuja, miten menisi kaikki muille helpoiten sitten kun olen lähtenyt, missä on kaikki mahdollinen info ja mitä on mahdollista tehdä etukäteen. Tämä on vitun lapsellista ininää, mutta minkä helvetin takia se on muiden ihmisten valinta, että täällä ollaan. Ja jos se on kerran muiden ihmisten valinta, miksei itse saa päättää milloin täältä lähtee. Miten voi olla aikuisen ihmisen niin vaikea hyväksyä sitä, että on ylipäänsä olemassa. Kuristaisin omin käsin sen vitun runkun, joka sanoi, että elämä on lahja. Mitä vitun arvoa on millään lahjalla josta ei pääse eroon, jota ei voi antaa eteenpäin kun siitä ei tykkääkään.

Sitten mietin taas, miten pohjattoman itsekäs ratkaisu itsemurha on. Olisi edes joku hieno syy, minkä takia kuolla. (Luin Yoni Netanjahun elämäkerran.)
No siis mutta tuossa tupakalla ollessani muistin minun isot pienet veljeni. En minä halua heille sellaista taakkaa. En pystyisi lähtemään hyvillä mielin ja levollisesti, kun ajattelen heitä ja sehän siinä vituttaisi että ei voisi lähteä rauhassa. Lähtökohdat olivat huonot alun pitäen, mutta kumpikin heistä on hienosti onnistunut oman elämänsä luomisessa tähän asti, kummallakin menee niin hyvin. Olen julma, jos sellaiseen sabotaasiin kykenen. Heille en halua surua.

Toisaalta, kun ei olisi enää elävä, ei tarvitsi kokea huonoa omaatuntoa. Eli onko tämä kaikki sitä, vastuun pakoilua. Itsemurhaan ryhtyvä sulkee silmänsä omilta ongelmiltaan ja hylkää rakentavat ratkaisut. Mutta miten otetaan vastuu omasta elämästä, jos ei jaksa? Jos yrittäminenkin estyy sillä, kun ajattelee itsensä alimpaan kastiin ihmisenä ja päivän ainoa toive on se, että se päivä menisi nopeasti että pääsisi taas nukkumaan. Miten voi pakottaa itsensä jaksamaan? Se onnistuu vähän aikaa aina kerrallaan. Olen ihan järjettömän onnellinen ollut niistä hetkistä jolloin olen ollut onnistunut olemaan koko päivän liikkeellä ja tehnyt asioita, tai sitoutunut johonkin tavoitteeseen ja vienyt sen läpi. Jälkimmäisestä on tosin aikaa, mutta tuollaista jos jaksaisin vähä vähältä enemmän, en ehkä miettisi näitä asioita niin paljoa.

Btw. olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kerrottua ihmisille mikä on. Kun kurssikaveri kysyi, miksi mulla on kausia jolloin en käy koulussa niin kerroin ihan rehellisesti että nyt olen sairaslomalla kun on vähän jaksamisen kanssa ongelmia. Se jätkä suhtautui tosi hyvin, ei siten että olisin mitään sääliä tai huolenpitoa kaivannut. Oli jotenkin tosi omituista mutta en kadu.

Joo no mutta siis että veljieni takia minun pitää kestää ja rimpuilla ja saada itseni tästä suosta. Ja hyväksyä se, että pakko on elää ja koettaa tehdä siitä niin mukavaa kuin se on mahdollista. Voi vittu pillu puupallo minä vihaan tätä paskaa. Vaikka joka ikinen päivä tuntuu siltä, että jääkairaa vedettäisiin sisuksien läpi. Pahimpina päivinä kävelykin on hidasta, kuin vanhoilla ihmisillä. Kaikki on niin näköalatonta, ajattelen, että ei minulla ole ihmisarvoa, ei minun kuuluisi olla olemassa. Siis ei kuuluisikaan. Luonnonvalinta karsii hienosti epäkelvot yksilöt pois, minä olisin kuollut sen kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa ellei olisi äiti ollut sinä päivänä yliopistosairaalaa lähellä.

Jotenkin niin toivon, että voisin nähdä todellisuuden toisin. Miten voisi vain alkaa ajatella, etten olisikaan masentunut. Että kaikki onkin hyvin, ja että on mahdollisuuksia, ja että jaksan ja kykenen, ja että kaikki järjestyy. MIetin, onko minulla enää toivoa, vai onko liian myöhäistä. Koen niin usein olevani kauhean syvällä. Syvältä. Heh.

joo.

Voi vittu tässä paskassa ole mitään järkeä. Voin laskea yhden käden sormilla ne yöt, joina olen mennyt ihmisten ajoissa nukkumaan oikeasti peiton alle tässä kämpässä. Puolentoista kuukauden aikana. Koetin neljän maissa. Oikeasti, peiton alle. Olin vältellyt koko illan ja alkuyön. Vaikka olin päättänyt, että nyt sen teen. Valvoessa meni noin tunti. Olin yksinäinen, niin kuin olen ollut aika pitkään. Pimeä tuntui pahalta. Taas yksi arkiaamu valvotun yön jälkeen.

Siinä joulun alla sanoin että näin tapahtuu.
Oli siinä useampikin juttu, muutakin kuin se minun yksinäisyyteni ja huomiontarpeeni. Ehkä jos olisin tasapainoisempi, ja elämäntilanne varmempi - tarkoitan siis, että kävisin töissä enkä vain "opiskelisi" ollen puolta ajasta sairauslomalla ..
Niin, toimisiko se sittenkään, olisimmeko nähneet toisiamme vieläkin vähemmän. Voi olla, että loppu olisi tullut nopeammin. Minusta tuntuu näin jälkeenpäin, että koetin tehdä kaiken mahdollisen muuttaakseni itseäni, siis siinä rajoissa kun ihminen sen pystyy tekemään, mutta sitten en lopussa enää jaksanut. Tai ehkäpä sitten tajusin, ettei itseään voi kauheasti muuttaa. Ja aika vähän lopulta sitä toistakaan. Syyllistin loppujen lopuksi itseäni aivan hirveästi muun muassa kaikesta. Kun en saanutkaan asioita toimimaan. Paskanmarjat. Ehkä nuo seurustelut ei ole minun juttuja. Ehkä ne eivät sovi kaikille. Huom. kykenen olemaan yksin, en mielestäni ole keskivertonaista pahempi ripustautuja.

On siinä vieläkin minulle se ihminen, josta ajattelen kaikkia ihania asioita. Hassua ajatella, kuinka primitiivisesti jotain ihmistä voi haluta ihan sen takia, että siinä nyt on se oma mies. Ja että nyt se entinen oma on vapaa olemaan jonkun muun. Ikävä on silloin, kun antaa itselleen luvan ajatella. No ei ajatella. Tuntea. Siinä on sellaiset kaipauksen tasot aivan likellä joita ei tiennyt olevankaan, joitain tuli lisää ja joitain hävisi poismuuton jälkeen. Toisaalta, en ole vielä katunut kertaakaan. On rehellisen ikävä ihmistä ja miestä, ei sitä tilannetta.

Lihoin kuukaudessa pre ja kuukaudessa post- eron viitisen kiloa. Housuistani siis ulos. Vaikka kävin salilla ja töissä. Söin vain niin käsittämättömän paljon ja koko ajan. Tuhlasin ikävissäni myös rahaa, onnellisena siihen ei jotenkin ole tarvetta, memo to self. Ostin TV:n, isoa LCD:tä saa nykyään halvalla kun ledit on tulleet. Sitten ostin xboxin, jolla hakkasin viikon putkeen yötä myöten Assassin's Creediä, johon lopulta väsyin, enkä ole sitten mokomaan sen jälkeen enää koskenut. Kämpässä ei ole siis tosiaan sänkyä, nukun narisevalla ilmapatjalla, kaikkeen muuhun olen investoinut. Jos ostaa 90cm leveän sängyn, se kapeus korostaa etenkin yöllä kääntyillessä, kuinka pohjattoman yksin sitä oikein nukkuukaan. Toisaalta myös parisänkyleveydet muistuttavat siitä, kun käsi haroo yöllä tyhjää. Sitä samaa, mitä se viimeisen vuoden oikeastaan oli seurustellessakin.
Mietin, josko ostaisi vuodesohvan. Vuode- alku olisi hämäämään muita ihmisiä, ja itseä. Että muka menisin sinne sänkyyn nukkumaan enkä sammahtaisi valot päällä mummon reumaisilla käsillään kutoman viltin alle. Että siellä nukkuisikin joku.

Ulkonäköön en ole juurikaan satsannut - se siitä, että itseni vuoksi minä vain. Miesten takia. Miesten huomion takia ja toisten naisten. Joka sanoo muuta, valehtelee. Ei ne miehet nyt hirveästi kiinnosta eikä naisetkaan, mutta alkaa tämä itsesääli ehkä jo riittää. Vaikka olisin yksin pitkäänkin. Totesin peilikuvasta näyttäväni edelleen hyvältä korkeissa koroissa. Vaikka vanhalta. Semmoiselta.. vitun väsyneeltä. Huolestuneemmalta. Kuluneelta.
Painonnousu on toistaiseksi pysähtynyt, puoliammattilaisurheilijan kanssa asumisella näkyy olevan ainakin psykologinen merkitys. Aloin tylsästi lyödä exceliin kaikki kalorit. Kummasti vähentää syömistä kun tietää, että pitää taas kirjata ylös.
Toisekseen, en aja enää autolla joka paikkaan. Unohdinko mainita, että sitä autoa on myös (ihan vitun) ikävä. Tai no, hyvällä autolla pitkien matkojen ajamista. Ylellisyyttä. Sitä, miltä se puolen celsiusasteen tarkkuudella säädettävä miellyttävä viileys tuntuu, kun ulkona työmiesten hiki valuu tiristen mustalle, uudelle asfaltille.
S taisi opettaa minut ylellisyyteen. Eihän se suoraan sanonut ikinä, että 'vitun köyhät', puhui vain vilpittömän riemuissaan siitä, kuinka premium- luokan ihmisellä on joskus, toisinaan aika mukavaa. Niin, joskus - riippuu siitä, mitä elämässä arvostaa. Sanon nyt katkerana, että jos alussa oli aikaa ja rakkautta, niin lopussa vähemmän.  Ei se käynyt yhtäkkiä, vaan vähitellen.

Miettinyt vähän sitä rahan merkitystä itselle. Raha ei tuo onnea, mutta.. entä, jos raha on onnea. Jossain määrin. Turva on onnea. Omistaminen on turvaa. Raha on turvaa. No - likvidi omaisuus on turvaa. Tove Jansson puhui Nuuskamuikkusen äänellä siitä, kuinka omistaminen tuo huolta ja murhetta. Kuitenkin - noin voi sanoa vain ja ainoastaan sellainen ihminen, jonka perustavanlaatuinen turvallisuudentunne on aina ollut jossain määrin taattu. Kun joku muu on sen taloudellisen turvan taannut. Kun ei ole ollut pakko kantaa huolta huomisesta ja on voinut taiteilla. Sosialismi loppuu, kun toisten rahoilla eläminen loppuu, sanoi Margaret Thatcher. Pitää lainata toisten sanoja, kun ei ole omia - Churchill on mieleenpainuvasti ajatellut, kuinka sillä, joka ei parikymppisenä ole liberaali, ole sydäntä. Sillä, joka nelikymppisenä on jotakin muuta kuin konservatiivi, ei ole aivoja.

Ihailen vilpittömästi nuoruutta ja optimismia. Ja semmoista kirkasotsaista tyhmyyttä. Olen oikeastaan kateellinen.Veljeni J on viime aikoina perseillyt viinan kanssa siinä määrin, että pidettiin sille eilispäivänä amerikantyylin interventio A:n kanssa. Istutettiin se pöydän ääreen ja ripitettiin. Siinä määrin, että J sai pahan mielen, mutta kuitenkin tarpeeksi vähän itsetuntoa lytäten, että hän kuitenkin ymmärsi meidän häntä kaikella rakkaudella siinä ojentavan. Olin leiponut pullaa, en tilannetta keventääkseni, vaan muuten vain.