angstista paskaa jatkoajalta

No. Kiva tietää näin kolmelta aamuyöstä ja silleen. Tulin S:n kämpille eilen, päivällä, tulostelemaan ja kopioimaan. Uutta sairaslomaa ja silleen, tällä kertaa toukokuun loppuun, keskiviikkona kävin psykiatrilla, niitä samoja ICD-koodeja mitä ennenkin. Eilinen meni jotenkin sumussa. Illalla heräsin ysin jälkeen ja harmitti hirveästi, etten ollut ehtinyt enää hakea siideriä. Ei siten että joisin paljon, mutta olen alkanut tissutella. Sillä jotenkin jaksaa niitä yksinäisiä iltoja paremmin. Syömisestä on mennyt ilo, sitä ei jotenkin pysty enää käyttämään väärin, on semmoinen mentaalinen antabusreaktio. Suunnitelmani oli olla humalassa ja kuunnella pasiradiota, harvoja ilonlähteitäni nykyään.

Ilta- ja aamuyö menivät fluktuoivin ajatuksin, miten saisin omaa elämää parannettua ja toisaalta itseni hengiltä korrektisti.
Korrektisti eli vähiten toisia vahingoittaen. Miten minä voisin asiat tehdä, miten voisin toimia, miten minun läheiseni syyllistäisivät itseään mahdollisimman vähän. Tiedän tasan, mitä kellekin sanoa. Toivoa kaikkea hyvää, puhua yhdessä koetuista asioista. Eihän sitä voisi kellekään naamatusten sanoa, koska joka ikinen tietää tyynestä mielestä ja kauniista sanoista, mitä tapahtuisi. Siis olin ajatellut ihan videointia. Jokaiselle polttaisi DVD:lle  oman viestin. En tiedä onko se karmeaa ajatuksena. Semmoinen hätäinen selitys.

Sitten selittää, että minun on vain pakko tehdä tämä. Sellainen ikävä asia, joka täytyy tehdä. Voitteko ymmärtää että minun täytyy. Ja että voisitteko ajatella, että tämä oli minun parhaakseni, kun kuulette minun sanani, olen paremmassa paikassa eikä minun enää tarvitse kärsiä. Minulla on jo nyt teitä kaikkia niin kauhea ikävä, mutta tämä on pakko tehdä. Voitteko ymmärtää, että olen ollut pitkään todella kipeä. Kärsiviä eläimiä lopetetaan, miksi se on niin väärin ihmisillä. Miksei voi mennä metsään kuolemaan kuin vanhat norsut tai jotain. Että kun välititte minusta, toivon niin, että voitte olla vihaamatta minua tämän takia. En tiedä voiko pyytää anteeksi, sillä anteeksi pyytäminen tarkoittaa mielestäni tekojen katumista. Enkä katuisi pätkääkään. No, anteeksi pahasta mielestä ja ylimääräisestä vaivasta. Sitä voisi pyytää.

Olen muutaman kerran elämässäni laittanut tavaroitani kierrätykseen ja pakannut jäljelläolevaa laatikoihin, jos niistä jollekin olisi iloa. Ja ollut setvimässä kaikkia lainsäädännöllisiä juttuja, miten menisi kaikki muille helpoiten sitten kun olen lähtenyt, missä on kaikki mahdollinen info ja mitä on mahdollista tehdä etukäteen. Tämä on vitun lapsellista ininää, mutta minkä helvetin takia se on muiden ihmisten valinta, että täällä ollaan. Ja jos se on kerran muiden ihmisten valinta, miksei itse saa päättää milloin täältä lähtee. Miten voi olla aikuisen ihmisen niin vaikea hyväksyä sitä, että on ylipäänsä olemassa. Kuristaisin omin käsin sen vitun runkun, joka sanoi, että elämä on lahja. Mitä vitun arvoa on millään lahjalla josta ei pääse eroon, jota ei voi antaa eteenpäin kun siitä ei tykkääkään.

Sitten mietin taas, miten pohjattoman itsekäs ratkaisu itsemurha on. Olisi edes joku hieno syy, minkä takia kuolla. (Luin Yoni Netanjahun elämäkerran.)
No siis mutta tuossa tupakalla ollessani muistin minun isot pienet veljeni. En minä halua heille sellaista taakkaa. En pystyisi lähtemään hyvillä mielin ja levollisesti, kun ajattelen heitä ja sehän siinä vituttaisi että ei voisi lähteä rauhassa. Lähtökohdat olivat huonot alun pitäen, mutta kumpikin heistä on hienosti onnistunut oman elämänsä luomisessa tähän asti, kummallakin menee niin hyvin. Olen julma, jos sellaiseen sabotaasiin kykenen. Heille en halua surua.

Toisaalta, kun ei olisi enää elävä, ei tarvitsi kokea huonoa omaatuntoa. Eli onko tämä kaikki sitä, vastuun pakoilua. Itsemurhaan ryhtyvä sulkee silmänsä omilta ongelmiltaan ja hylkää rakentavat ratkaisut. Mutta miten otetaan vastuu omasta elämästä, jos ei jaksa? Jos yrittäminenkin estyy sillä, kun ajattelee itsensä alimpaan kastiin ihmisenä ja päivän ainoa toive on se, että se päivä menisi nopeasti että pääsisi taas nukkumaan. Miten voi pakottaa itsensä jaksamaan? Se onnistuu vähän aikaa aina kerrallaan. Olen ihan järjettömän onnellinen ollut niistä hetkistä jolloin olen ollut onnistunut olemaan koko päivän liikkeellä ja tehnyt asioita, tai sitoutunut johonkin tavoitteeseen ja vienyt sen läpi. Jälkimmäisestä on tosin aikaa, mutta tuollaista jos jaksaisin vähä vähältä enemmän, en ehkä miettisi näitä asioita niin paljoa.

Btw. olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kerrottua ihmisille mikä on. Kun kurssikaveri kysyi, miksi mulla on kausia jolloin en käy koulussa niin kerroin ihan rehellisesti että nyt olen sairaslomalla kun on vähän jaksamisen kanssa ongelmia. Se jätkä suhtautui tosi hyvin, ei siten että olisin mitään sääliä tai huolenpitoa kaivannut. Oli jotenkin tosi omituista mutta en kadu.

Joo no mutta siis että veljieni takia minun pitää kestää ja rimpuilla ja saada itseni tästä suosta. Ja hyväksyä se, että pakko on elää ja koettaa tehdä siitä niin mukavaa kuin se on mahdollista. Voi vittu pillu puupallo minä vihaan tätä paskaa. Vaikka joka ikinen päivä tuntuu siltä, että jääkairaa vedettäisiin sisuksien läpi. Pahimpina päivinä kävelykin on hidasta, kuin vanhoilla ihmisillä. Kaikki on niin näköalatonta, ajattelen, että ei minulla ole ihmisarvoa, ei minun kuuluisi olla olemassa. Siis ei kuuluisikaan. Luonnonvalinta karsii hienosti epäkelvot yksilöt pois, minä olisin kuollut sen kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa ellei olisi äiti ollut sinä päivänä yliopistosairaalaa lähellä.

Jotenkin niin toivon, että voisin nähdä todellisuuden toisin. Miten voisi vain alkaa ajatella, etten olisikaan masentunut. Että kaikki onkin hyvin, ja että on mahdollisuuksia, ja että jaksan ja kykenen, ja että kaikki järjestyy. MIetin, onko minulla enää toivoa, vai onko liian myöhäistä. Koen niin usein olevani kauhean syvällä. Syvältä. Heh.

joo.

Voi vittu tässä paskassa ole mitään järkeä. Voin laskea yhden käden sormilla ne yöt, joina olen mennyt ihmisten ajoissa nukkumaan oikeasti peiton alle tässä kämpässä. Puolentoista kuukauden aikana. Koetin neljän maissa. Oikeasti, peiton alle. Olin vältellyt koko illan ja alkuyön. Vaikka olin päättänyt, että nyt sen teen. Valvoessa meni noin tunti. Olin yksinäinen, niin kuin olen ollut aika pitkään. Pimeä tuntui pahalta. Taas yksi arkiaamu valvotun yön jälkeen.

Siinä joulun alla sanoin että näin tapahtuu.
Oli siinä useampikin juttu, muutakin kuin se minun yksinäisyyteni ja huomiontarpeeni. Ehkä jos olisin tasapainoisempi, ja elämäntilanne varmempi - tarkoitan siis, että kävisin töissä enkä vain "opiskelisi" ollen puolta ajasta sairauslomalla ..
Niin, toimisiko se sittenkään, olisimmeko nähneet toisiamme vieläkin vähemmän. Voi olla, että loppu olisi tullut nopeammin. Minusta tuntuu näin jälkeenpäin, että koetin tehdä kaiken mahdollisen muuttaakseni itseäni, siis siinä rajoissa kun ihminen sen pystyy tekemään, mutta sitten en lopussa enää jaksanut. Tai ehkäpä sitten tajusin, ettei itseään voi kauheasti muuttaa. Ja aika vähän lopulta sitä toistakaan. Syyllistin loppujen lopuksi itseäni aivan hirveästi muun muassa kaikesta. Kun en saanutkaan asioita toimimaan. Paskanmarjat. Ehkä nuo seurustelut ei ole minun juttuja. Ehkä ne eivät sovi kaikille. Huom. kykenen olemaan yksin, en mielestäni ole keskivertonaista pahempi ripustautuja.

On siinä vieläkin minulle se ihminen, josta ajattelen kaikkia ihania asioita. Hassua ajatella, kuinka primitiivisesti jotain ihmistä voi haluta ihan sen takia, että siinä nyt on se oma mies. Ja että nyt se entinen oma on vapaa olemaan jonkun muun. Ikävä on silloin, kun antaa itselleen luvan ajatella. No ei ajatella. Tuntea. Siinä on sellaiset kaipauksen tasot aivan likellä joita ei tiennyt olevankaan, joitain tuli lisää ja joitain hävisi poismuuton jälkeen. Toisaalta, en ole vielä katunut kertaakaan. On rehellisen ikävä ihmistä ja miestä, ei sitä tilannetta.

Lihoin kuukaudessa pre ja kuukaudessa post- eron viitisen kiloa. Housuistani siis ulos. Vaikka kävin salilla ja töissä. Söin vain niin käsittämättömän paljon ja koko ajan. Tuhlasin ikävissäni myös rahaa, onnellisena siihen ei jotenkin ole tarvetta, memo to self. Ostin TV:n, isoa LCD:tä saa nykyään halvalla kun ledit on tulleet. Sitten ostin xboxin, jolla hakkasin viikon putkeen yötä myöten Assassin's Creediä, johon lopulta väsyin, enkä ole sitten mokomaan sen jälkeen enää koskenut. Kämpässä ei ole siis tosiaan sänkyä, nukun narisevalla ilmapatjalla, kaikkeen muuhun olen investoinut. Jos ostaa 90cm leveän sängyn, se kapeus korostaa etenkin yöllä kääntyillessä, kuinka pohjattoman yksin sitä oikein nukkuukaan. Toisaalta myös parisänkyleveydet muistuttavat siitä, kun käsi haroo yöllä tyhjää. Sitä samaa, mitä se viimeisen vuoden oikeastaan oli seurustellessakin.
Mietin, josko ostaisi vuodesohvan. Vuode- alku olisi hämäämään muita ihmisiä, ja itseä. Että muka menisin sinne sänkyyn nukkumaan enkä sammahtaisi valot päällä mummon reumaisilla käsillään kutoman viltin alle. Että siellä nukkuisikin joku.

Ulkonäköön en ole juurikaan satsannut - se siitä, että itseni vuoksi minä vain. Miesten takia. Miesten huomion takia ja toisten naisten. Joka sanoo muuta, valehtelee. Ei ne miehet nyt hirveästi kiinnosta eikä naisetkaan, mutta alkaa tämä itsesääli ehkä jo riittää. Vaikka olisin yksin pitkäänkin. Totesin peilikuvasta näyttäväni edelleen hyvältä korkeissa koroissa. Vaikka vanhalta. Semmoiselta.. vitun väsyneeltä. Huolestuneemmalta. Kuluneelta.
Painonnousu on toistaiseksi pysähtynyt, puoliammattilaisurheilijan kanssa asumisella näkyy olevan ainakin psykologinen merkitys. Aloin tylsästi lyödä exceliin kaikki kalorit. Kummasti vähentää syömistä kun tietää, että pitää taas kirjata ylös.
Toisekseen, en aja enää autolla joka paikkaan. Unohdinko mainita, että sitä autoa on myös (ihan vitun) ikävä. Tai no, hyvällä autolla pitkien matkojen ajamista. Ylellisyyttä. Sitä, miltä se puolen celsiusasteen tarkkuudella säädettävä miellyttävä viileys tuntuu, kun ulkona työmiesten hiki valuu tiristen mustalle, uudelle asfaltille.
S taisi opettaa minut ylellisyyteen. Eihän se suoraan sanonut ikinä, että 'vitun köyhät', puhui vain vilpittömän riemuissaan siitä, kuinka premium- luokan ihmisellä on joskus, toisinaan aika mukavaa. Niin, joskus - riippuu siitä, mitä elämässä arvostaa. Sanon nyt katkerana, että jos alussa oli aikaa ja rakkautta, niin lopussa vähemmän.  Ei se käynyt yhtäkkiä, vaan vähitellen.

Miettinyt vähän sitä rahan merkitystä itselle. Raha ei tuo onnea, mutta.. entä, jos raha on onnea. Jossain määrin. Turva on onnea. Omistaminen on turvaa. Raha on turvaa. No - likvidi omaisuus on turvaa. Tove Jansson puhui Nuuskamuikkusen äänellä siitä, kuinka omistaminen tuo huolta ja murhetta. Kuitenkin - noin voi sanoa vain ja ainoastaan sellainen ihminen, jonka perustavanlaatuinen turvallisuudentunne on aina ollut jossain määrin taattu. Kun joku muu on sen taloudellisen turvan taannut. Kun ei ole ollut pakko kantaa huolta huomisesta ja on voinut taiteilla. Sosialismi loppuu, kun toisten rahoilla eläminen loppuu, sanoi Margaret Thatcher. Pitää lainata toisten sanoja, kun ei ole omia - Churchill on mieleenpainuvasti ajatellut, kuinka sillä, joka ei parikymppisenä ole liberaali, ole sydäntä. Sillä, joka nelikymppisenä on jotakin muuta kuin konservatiivi, ei ole aivoja.

Ihailen vilpittömästi nuoruutta ja optimismia. Ja semmoista kirkasotsaista tyhmyyttä. Olen oikeastaan kateellinen.Veljeni J on viime aikoina perseillyt viinan kanssa siinä määrin, että pidettiin sille eilispäivänä amerikantyylin interventio A:n kanssa. Istutettiin se pöydän ääreen ja ripitettiin. Siinä määrin, että J sai pahan mielen, mutta kuitenkin tarpeeksi vähän itsetuntoa lytäten, että hän kuitenkin ymmärsi meidän häntä kaikella rakkaudella siinä ojentavan. Olin leiponut pullaa, en tilannetta keventääkseni, vaan muuten vain.