angstista paskaa jatkoajalta

No. Kiva tietää näin kolmelta aamuyöstä ja silleen. Tulin S:n kämpille eilen, päivällä, tulostelemaan ja kopioimaan. Uutta sairaslomaa ja silleen, tällä kertaa toukokuun loppuun, keskiviikkona kävin psykiatrilla, niitä samoja ICD-koodeja mitä ennenkin. Eilinen meni jotenkin sumussa. Illalla heräsin ysin jälkeen ja harmitti hirveästi, etten ollut ehtinyt enää hakea siideriä. Ei siten että joisin paljon, mutta olen alkanut tissutella. Sillä jotenkin jaksaa niitä yksinäisiä iltoja paremmin. Syömisestä on mennyt ilo, sitä ei jotenkin pysty enää käyttämään väärin, on semmoinen mentaalinen antabusreaktio. Suunnitelmani oli olla humalassa ja kuunnella pasiradiota, harvoja ilonlähteitäni nykyään.

Ilta- ja aamuyö menivät fluktuoivin ajatuksin, miten saisin omaa elämää parannettua ja toisaalta itseni hengiltä korrektisti.
Korrektisti eli vähiten toisia vahingoittaen. Miten minä voisin asiat tehdä, miten voisin toimia, miten minun läheiseni syyllistäisivät itseään mahdollisimman vähän. Tiedän tasan, mitä kellekin sanoa. Toivoa kaikkea hyvää, puhua yhdessä koetuista asioista. Eihän sitä voisi kellekään naamatusten sanoa, koska joka ikinen tietää tyynestä mielestä ja kauniista sanoista, mitä tapahtuisi. Siis olin ajatellut ihan videointia. Jokaiselle polttaisi DVD:lle  oman viestin. En tiedä onko se karmeaa ajatuksena. Semmoinen hätäinen selitys.

Sitten selittää, että minun on vain pakko tehdä tämä. Sellainen ikävä asia, joka täytyy tehdä. Voitteko ymmärtää että minun täytyy. Ja että voisitteko ajatella, että tämä oli minun parhaakseni, kun kuulette minun sanani, olen paremmassa paikassa eikä minun enää tarvitse kärsiä. Minulla on jo nyt teitä kaikkia niin kauhea ikävä, mutta tämä on pakko tehdä. Voitteko ymmärtää, että olen ollut pitkään todella kipeä. Kärsiviä eläimiä lopetetaan, miksi se on niin väärin ihmisillä. Miksei voi mennä metsään kuolemaan kuin vanhat norsut tai jotain. Että kun välititte minusta, toivon niin, että voitte olla vihaamatta minua tämän takia. En tiedä voiko pyytää anteeksi, sillä anteeksi pyytäminen tarkoittaa mielestäni tekojen katumista. Enkä katuisi pätkääkään. No, anteeksi pahasta mielestä ja ylimääräisestä vaivasta. Sitä voisi pyytää.

Olen muutaman kerran elämässäni laittanut tavaroitani kierrätykseen ja pakannut jäljelläolevaa laatikoihin, jos niistä jollekin olisi iloa. Ja ollut setvimässä kaikkia lainsäädännöllisiä juttuja, miten menisi kaikki muille helpoiten sitten kun olen lähtenyt, missä on kaikki mahdollinen info ja mitä on mahdollista tehdä etukäteen. Tämä on vitun lapsellista ininää, mutta minkä helvetin takia se on muiden ihmisten valinta, että täällä ollaan. Ja jos se on kerran muiden ihmisten valinta, miksei itse saa päättää milloin täältä lähtee. Miten voi olla aikuisen ihmisen niin vaikea hyväksyä sitä, että on ylipäänsä olemassa. Kuristaisin omin käsin sen vitun runkun, joka sanoi, että elämä on lahja. Mitä vitun arvoa on millään lahjalla josta ei pääse eroon, jota ei voi antaa eteenpäin kun siitä ei tykkääkään.

Sitten mietin taas, miten pohjattoman itsekäs ratkaisu itsemurha on. Olisi edes joku hieno syy, minkä takia kuolla. (Luin Yoni Netanjahun elämäkerran.)
No siis mutta tuossa tupakalla ollessani muistin minun isot pienet veljeni. En minä halua heille sellaista taakkaa. En pystyisi lähtemään hyvillä mielin ja levollisesti, kun ajattelen heitä ja sehän siinä vituttaisi että ei voisi lähteä rauhassa. Lähtökohdat olivat huonot alun pitäen, mutta kumpikin heistä on hienosti onnistunut oman elämänsä luomisessa tähän asti, kummallakin menee niin hyvin. Olen julma, jos sellaiseen sabotaasiin kykenen. Heille en halua surua.

Toisaalta, kun ei olisi enää elävä, ei tarvitsi kokea huonoa omaatuntoa. Eli onko tämä kaikki sitä, vastuun pakoilua. Itsemurhaan ryhtyvä sulkee silmänsä omilta ongelmiltaan ja hylkää rakentavat ratkaisut. Mutta miten otetaan vastuu omasta elämästä, jos ei jaksa? Jos yrittäminenkin estyy sillä, kun ajattelee itsensä alimpaan kastiin ihmisenä ja päivän ainoa toive on se, että se päivä menisi nopeasti että pääsisi taas nukkumaan. Miten voi pakottaa itsensä jaksamaan? Se onnistuu vähän aikaa aina kerrallaan. Olen ihan järjettömän onnellinen ollut niistä hetkistä jolloin olen ollut onnistunut olemaan koko päivän liikkeellä ja tehnyt asioita, tai sitoutunut johonkin tavoitteeseen ja vienyt sen läpi. Jälkimmäisestä on tosin aikaa, mutta tuollaista jos jaksaisin vähä vähältä enemmän, en ehkä miettisi näitä asioita niin paljoa.

Btw. olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kerrottua ihmisille mikä on. Kun kurssikaveri kysyi, miksi mulla on kausia jolloin en käy koulussa niin kerroin ihan rehellisesti että nyt olen sairaslomalla kun on vähän jaksamisen kanssa ongelmia. Se jätkä suhtautui tosi hyvin, ei siten että olisin mitään sääliä tai huolenpitoa kaivannut. Oli jotenkin tosi omituista mutta en kadu.

Joo no mutta siis että veljieni takia minun pitää kestää ja rimpuilla ja saada itseni tästä suosta. Ja hyväksyä se, että pakko on elää ja koettaa tehdä siitä niin mukavaa kuin se on mahdollista. Voi vittu pillu puupallo minä vihaan tätä paskaa. Vaikka joka ikinen päivä tuntuu siltä, että jääkairaa vedettäisiin sisuksien läpi. Pahimpina päivinä kävelykin on hidasta, kuin vanhoilla ihmisillä. Kaikki on niin näköalatonta, ajattelen, että ei minulla ole ihmisarvoa, ei minun kuuluisi olla olemassa. Siis ei kuuluisikaan. Luonnonvalinta karsii hienosti epäkelvot yksilöt pois, minä olisin kuollut sen kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa ellei olisi äiti ollut sinä päivänä yliopistosairaalaa lähellä.

Jotenkin niin toivon, että voisin nähdä todellisuuden toisin. Miten voisi vain alkaa ajatella, etten olisikaan masentunut. Että kaikki onkin hyvin, ja että on mahdollisuuksia, ja että jaksan ja kykenen, ja että kaikki järjestyy. MIetin, onko minulla enää toivoa, vai onko liian myöhäistä. Koen niin usein olevani kauhean syvällä. Syvältä. Heh.