joo.

Voi vittu tässä paskassa ole mitään järkeä. Voin laskea yhden käden sormilla ne yöt, joina olen mennyt ihmisten ajoissa nukkumaan oikeasti peiton alle tässä kämpässä. Puolentoista kuukauden aikana. Koetin neljän maissa. Oikeasti, peiton alle. Olin vältellyt koko illan ja alkuyön. Vaikka olin päättänyt, että nyt sen teen. Valvoessa meni noin tunti. Olin yksinäinen, niin kuin olen ollut aika pitkään. Pimeä tuntui pahalta. Taas yksi arkiaamu valvotun yön jälkeen.

Siinä joulun alla sanoin että näin tapahtuu.
Oli siinä useampikin juttu, muutakin kuin se minun yksinäisyyteni ja huomiontarpeeni. Ehkä jos olisin tasapainoisempi, ja elämäntilanne varmempi - tarkoitan siis, että kävisin töissä enkä vain "opiskelisi" ollen puolta ajasta sairauslomalla ..
Niin, toimisiko se sittenkään, olisimmeko nähneet toisiamme vieläkin vähemmän. Voi olla, että loppu olisi tullut nopeammin. Minusta tuntuu näin jälkeenpäin, että koetin tehdä kaiken mahdollisen muuttaakseni itseäni, siis siinä rajoissa kun ihminen sen pystyy tekemään, mutta sitten en lopussa enää jaksanut. Tai ehkäpä sitten tajusin, ettei itseään voi kauheasti muuttaa. Ja aika vähän lopulta sitä toistakaan. Syyllistin loppujen lopuksi itseäni aivan hirveästi muun muassa kaikesta. Kun en saanutkaan asioita toimimaan. Paskanmarjat. Ehkä nuo seurustelut ei ole minun juttuja. Ehkä ne eivät sovi kaikille. Huom. kykenen olemaan yksin, en mielestäni ole keskivertonaista pahempi ripustautuja.

On siinä vieläkin minulle se ihminen, josta ajattelen kaikkia ihania asioita. Hassua ajatella, kuinka primitiivisesti jotain ihmistä voi haluta ihan sen takia, että siinä nyt on se oma mies. Ja että nyt se entinen oma on vapaa olemaan jonkun muun. Ikävä on silloin, kun antaa itselleen luvan ajatella. No ei ajatella. Tuntea. Siinä on sellaiset kaipauksen tasot aivan likellä joita ei tiennyt olevankaan, joitain tuli lisää ja joitain hävisi poismuuton jälkeen. Toisaalta, en ole vielä katunut kertaakaan. On rehellisen ikävä ihmistä ja miestä, ei sitä tilannetta.

Lihoin kuukaudessa pre ja kuukaudessa post- eron viitisen kiloa. Housuistani siis ulos. Vaikka kävin salilla ja töissä. Söin vain niin käsittämättömän paljon ja koko ajan. Tuhlasin ikävissäni myös rahaa, onnellisena siihen ei jotenkin ole tarvetta, memo to self. Ostin TV:n, isoa LCD:tä saa nykyään halvalla kun ledit on tulleet. Sitten ostin xboxin, jolla hakkasin viikon putkeen yötä myöten Assassin's Creediä, johon lopulta väsyin, enkä ole sitten mokomaan sen jälkeen enää koskenut. Kämpässä ei ole siis tosiaan sänkyä, nukun narisevalla ilmapatjalla, kaikkeen muuhun olen investoinut. Jos ostaa 90cm leveän sängyn, se kapeus korostaa etenkin yöllä kääntyillessä, kuinka pohjattoman yksin sitä oikein nukkuukaan. Toisaalta myös parisänkyleveydet muistuttavat siitä, kun käsi haroo yöllä tyhjää. Sitä samaa, mitä se viimeisen vuoden oikeastaan oli seurustellessakin.
Mietin, josko ostaisi vuodesohvan. Vuode- alku olisi hämäämään muita ihmisiä, ja itseä. Että muka menisin sinne sänkyyn nukkumaan enkä sammahtaisi valot päällä mummon reumaisilla käsillään kutoman viltin alle. Että siellä nukkuisikin joku.

Ulkonäköön en ole juurikaan satsannut - se siitä, että itseni vuoksi minä vain. Miesten takia. Miesten huomion takia ja toisten naisten. Joka sanoo muuta, valehtelee. Ei ne miehet nyt hirveästi kiinnosta eikä naisetkaan, mutta alkaa tämä itsesääli ehkä jo riittää. Vaikka olisin yksin pitkäänkin. Totesin peilikuvasta näyttäväni edelleen hyvältä korkeissa koroissa. Vaikka vanhalta. Semmoiselta.. vitun väsyneeltä. Huolestuneemmalta. Kuluneelta.
Painonnousu on toistaiseksi pysähtynyt, puoliammattilaisurheilijan kanssa asumisella näkyy olevan ainakin psykologinen merkitys. Aloin tylsästi lyödä exceliin kaikki kalorit. Kummasti vähentää syömistä kun tietää, että pitää taas kirjata ylös.
Toisekseen, en aja enää autolla joka paikkaan. Unohdinko mainita, että sitä autoa on myös (ihan vitun) ikävä. Tai no, hyvällä autolla pitkien matkojen ajamista. Ylellisyyttä. Sitä, miltä se puolen celsiusasteen tarkkuudella säädettävä miellyttävä viileys tuntuu, kun ulkona työmiesten hiki valuu tiristen mustalle, uudelle asfaltille.
S taisi opettaa minut ylellisyyteen. Eihän se suoraan sanonut ikinä, että 'vitun köyhät', puhui vain vilpittömän riemuissaan siitä, kuinka premium- luokan ihmisellä on joskus, toisinaan aika mukavaa. Niin, joskus - riippuu siitä, mitä elämässä arvostaa. Sanon nyt katkerana, että jos alussa oli aikaa ja rakkautta, niin lopussa vähemmän.  Ei se käynyt yhtäkkiä, vaan vähitellen.

Miettinyt vähän sitä rahan merkitystä itselle. Raha ei tuo onnea, mutta.. entä, jos raha on onnea. Jossain määrin. Turva on onnea. Omistaminen on turvaa. Raha on turvaa. No - likvidi omaisuus on turvaa. Tove Jansson puhui Nuuskamuikkusen äänellä siitä, kuinka omistaminen tuo huolta ja murhetta. Kuitenkin - noin voi sanoa vain ja ainoastaan sellainen ihminen, jonka perustavanlaatuinen turvallisuudentunne on aina ollut jossain määrin taattu. Kun joku muu on sen taloudellisen turvan taannut. Kun ei ole ollut pakko kantaa huolta huomisesta ja on voinut taiteilla. Sosialismi loppuu, kun toisten rahoilla eläminen loppuu, sanoi Margaret Thatcher. Pitää lainata toisten sanoja, kun ei ole omia - Churchill on mieleenpainuvasti ajatellut, kuinka sillä, joka ei parikymppisenä ole liberaali, ole sydäntä. Sillä, joka nelikymppisenä on jotakin muuta kuin konservatiivi, ei ole aivoja.

Ihailen vilpittömästi nuoruutta ja optimismia. Ja semmoista kirkasotsaista tyhmyyttä. Olen oikeastaan kateellinen.Veljeni J on viime aikoina perseillyt viinan kanssa siinä määrin, että pidettiin sille eilispäivänä amerikantyylin interventio A:n kanssa. Istutettiin se pöydän ääreen ja ripitettiin. Siinä määrin, että J sai pahan mielen, mutta kuitenkin tarpeeksi vähän itsetuntoa lytäten, että hän kuitenkin ymmärsi meidän häntä kaikella rakkaudella siinä ojentavan. Olin leiponut pullaa, en tilannetta keventääkseni, vaan muuten vain.