En ole saanut aikaiseksi. Voin kuitenkin paremmin ja olen hyvin lääkitty ja melko tyyni, silloin kun saan olla yksin. Ihmisten kanssa oleminen uuvuttaa aika pahasti.
Tainiinno.
Jotenkin kävi silleen että. Tai kyllä minä tiedän miten siinä niin kävi eikä käynyt sattumalta kun tasan tiesin mitä tapahtuu. Ei mitenkään jotenkin. Tai käynyt.
Se oli se poika, RJ, minkä kanssa olin silloin 100v sitten, kun olin eronnut A:sta. Se kysyi ihan asiallisesti, lähdenkö katsomaan peliä sen kavereille, ja lähdin. Näin veljeäni illalla sattumalta kaupungissa ja se kysyi myöhemmin RJ:sta, että "annanko minä sille", ja sanoin että en. Mitähän sille minun antamiset kuuluu.
RJ on mukava ja fiksu. Sillä on paljon kirjoja kotona, stoalainen asenne ja usein ivallinen hymynkare, joka vanhemmiten alkaa vielä näyttää vähän irstaalta.
Kai siinä on vähän koston makua, tai jotain sellaista. Vaikka eihän siinä kosta kenellekään.
S:lla on uusi hellu, hieno suomenruotsalainen hellu. Vähän sitä vanhempi, on sukupuuta ja rahaa ym. Tuli jotenkin paha mieli kun kuulin siitä. Tietysti alkaa vertailla itseään, no tiedän olevani jos en laihempi niin ainakin kauniimpi kuin se nykyinen, mutta.. se, etten pysty elättämään itseäni, on kova pala. Ainakin verrattaessa johonkin etuoikeutettuun naisenpuoleen. Hyvä kun pystyn tapaamaan sukulaisia kun en jaksa selitellä että en tee nyt mitään kun en jaksa.
Ei ihmiset ilkeyttään kysele, tiedän, mutta sen ottaa henkilökohtaisena nurkkaan ajamisena ja kuvittelee että kaikki syyllistävät. On niin saatanan nöyryyttävää kun ei jaksa.
Oon ihan sairas hermokimppu, sitten RJ jotenkin rauhoitti, ihan pelkällä kosketuksella vain. Jos vanha suola janottaa, se tekee sen syystä.
Haistoi sellaisen kahden ennestään tutun ihmisen tavan olla. Sai olla niin kuin oli, kuitenkin suhtautuen toiseen tietyllä uutuudella, kitkattomasti jollain tapaa, vanha ja uusi keskenään sekoittuen. Vierauden ja tuttuuden hyvät puolet tekivät sopimuksen. En tiedä, pääsenkö vielä takaisin elävien kirjoihin, mutta helvetti kyllä se vain vähän aikaa tuntui siltä.
Tainiinno.
Jotenkin kävi silleen että. Tai kyllä minä tiedän miten siinä niin kävi eikä käynyt sattumalta kun tasan tiesin mitä tapahtuu. Ei mitenkään jotenkin. Tai käynyt.
Se oli se poika, RJ, minkä kanssa olin silloin 100v sitten, kun olin eronnut A:sta. Se kysyi ihan asiallisesti, lähdenkö katsomaan peliä sen kavereille, ja lähdin. Näin veljeäni illalla sattumalta kaupungissa ja se kysyi myöhemmin RJ:sta, että "annanko minä sille", ja sanoin että en. Mitähän sille minun antamiset kuuluu.
RJ on mukava ja fiksu. Sillä on paljon kirjoja kotona, stoalainen asenne ja usein ivallinen hymynkare, joka vanhemmiten alkaa vielä näyttää vähän irstaalta.
Kai siinä on vähän koston makua, tai jotain sellaista. Vaikka eihän siinä kosta kenellekään.
S:lla on uusi hellu, hieno suomenruotsalainen hellu. Vähän sitä vanhempi, on sukupuuta ja rahaa ym. Tuli jotenkin paha mieli kun kuulin siitä. Tietysti alkaa vertailla itseään, no tiedän olevani jos en laihempi niin ainakin kauniimpi kuin se nykyinen, mutta.. se, etten pysty elättämään itseäni, on kova pala. Ainakin verrattaessa johonkin etuoikeutettuun naisenpuoleen. Hyvä kun pystyn tapaamaan sukulaisia kun en jaksa selitellä että en tee nyt mitään kun en jaksa.
Ei ihmiset ilkeyttään kysele, tiedän, mutta sen ottaa henkilökohtaisena nurkkaan ajamisena ja kuvittelee että kaikki syyllistävät. On niin saatanan nöyryyttävää kun ei jaksa.
Oon ihan sairas hermokimppu, sitten RJ jotenkin rauhoitti, ihan pelkällä kosketuksella vain. Jos vanha suola janottaa, se tekee sen syystä.
Haistoi sellaisen kahden ennestään tutun ihmisen tavan olla. Sai olla niin kuin oli, kuitenkin suhtautuen toiseen tietyllä uutuudella, kitkattomasti jollain tapaa, vanha ja uusi keskenään sekoittuen. Vierauden ja tuttuuden hyvät puolet tekivät sopimuksen. En tiedä, pääsenkö vielä takaisin elävien kirjoihin, mutta helvetti kyllä se vain vähän aikaa tuntui siltä.
posted by MMALF | 14:45
0 Comments:
Kommentar veröffentlichen
<< Home